Olette varmasti kuulleet vahvistamattomasta pohjoisamerikkalaisesta kädellisestä, jota kutsutaan kansanomaisesti Isojalaksi tai Sasquatchiksi.
Minulla on pitkäaikainen, järkkymätön kiinnostus Bigfootia kohtaan, ja olen miettinyt aihetta melko paljon, ja ainakin osa näistä ajatuksista on ilmestynyt vuosien varrella täällä Tet Zoo:ssa. En usko, että meillä tällä hetkellä olevat tiedot – näihin kuuluvat jäljet, karvat, ääntelyt, valokuvat ja lukemattomat silminnäkijäkertomukset – tukevat käsitystä siitä, että Isojalka on todellinen, ja olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on sosiokulttuurinen ilmiö: että ihmiset näkevät kaikenlaista erilaista, yhdistävät sen mielessään pitämiinsä ajatuksiin, meemeihin ja ennakkokäsityksiin ja tulkitsevat ne kohtaamisiksi hirviömäisen, ihmistä muistuttavan kaksjalkaisen kanssa. Tätä väitettä tarkastellaan tarkemmin hiljattain ilmestyneessä kirjassani Hunting Monsters (Naish 2016) (ja todisteena siitä, että minulla on historiaa, on myös Naish (2012)).
Sallikaa minun muuten sanoa, että haluaisin mielelläni olla väärässä… Toivon edelleen, että Isojalka on todellinen; että Krantzin (1999), Bindernagelin (1998) ja Meldrumin (2006) kannattama versio olennosta on paikkansapitävä ja pätevä. Mutta valitettavasti.
T Tet Zoon – ja joidenkin julkaisemieni juttujen (Conway ym. 2013, Naish 2014) – säännölliset lukijat tuntevat ajatuksen siitä, että kryptozoologia limittyy laajasti spekulatiivisen eläintieteen kanssa. Isojalka ei ehkä ole aito löytämätön kädellislaji (sikäli kuin voimme tällä hetkellä sanoa)… mutta entä jos se olisikin? Tässä artikkelissa ja ehkä yhdessä tai kahdessa muussa tulevaisuudessa ilmestyvässä artikkelissa haluaisin leikkiä leikkiä ja pohtia asioita, jotka liittyvät Isojalka-todisteisiin, sellaisina kuin ne ovat. On loppujen lopuksi hauskaa pohtia, mitä Isojalan olemassaolo merkitsisi Pohjois-Amerikan kenttäbiologialle ja ekologialle, luonnonsuojelulle ja villieläinten hoidolle, käsityksellemme kädellisten evoluutiosta ja monimuotoisuudesta sekä suhteellemme muuhun luontoon. En aio nyt kirjoittaa kaikista näistä hypoteeseista, mutta kyllä, niitä on viihdyttävää ajatella. Itse asiassa näkisin mielelläni spekulatiivista fiktiota, joka olisi kirjoitettu noilla linjoilla… Ollakseni reilu, onhan tuollaisia juttuja jo olemassa: Tunnen vain Lee Murphyn kirjat.
Sattumoisin mielenkiintoinen asia, jonka olen oppinut Isojalasta tätä (ja muita) artikkelia kirjoittaessani, on se, että verkossa on tuskin yhtään Isojalka-kuvaa, joka olisi merkitty uudelleenkäytettäväksi: kaikki on tekijänoikeussuojattua, eivätkä muut voi käyttää sitä vapaasti. Tehkää siitä mitä haluatte. Jotta maailmasta tulisi parempi paikka, tätä artikkelia varten luodut kuvat on kaikki vapautettu CC-lisenssin kautta käytettäväksi.
Biologisesti johdonmukaisia, homogeenisia ääntelyääniä dokumentoitaisiin eri puolilla Pohjois-Amerikkaa. Isojalkaisten väitetään pitävän ääniä, ja nykyaikaiseen Isojalka-uskomukseen kuuluu vakiintuneesti se, että ihmiset voisivat ”soittaa” tai jopa kommunikoida Isojalkaisten kanssa ääntelemällä, huutamalla, karjumalla tai ulvomalla tai lyömällä puita tai kiviä kaukaa kantavia lyömäiskuja, ja nämä äänet muistuttavat niitä ääniä, joita olentoon liitetään. Huomionarvoista on, että nämä ääntelyt ovat ilmiömäisen moninaisia: ”Ohion ulvominen”, ”samurai-keskustelu”, tälle eläimelle liitetyt huudot, vihellykset, murinat ja ulvonnat ylittävät reilusti sen, mitä voisimme odottaa yhdeltä pitkien etäisyyksien yli kommunikoivalta eläinlajilta, eikä mikään läheskään vastaa tunnettujen kädelliseläinlajien keskuudessa vallitsevan kaltaista homogeenisuutta.
Jotkut uskomattomimmista näistä äänistä – jos et ole koskaan kuullut Ron Moreheadin nauhoittamia ”Sierra-ääniä” tai ”Samurai-keskustelua”, no, sinua odottaa herkkupala – eivät kuulosta lainkaan samalta kuin muut, joista on raportoitu ja jotka on nauhoitettu, ja niitä on kuultu vain yksinomaan yhdellä pienellä alueella. Vaikka otettaisiinkin huomioon alueelliset ja paikalliset murteet, ontogeneettinen, vuosittainen tai kausittainen vaihtelu tai se, että tämä monimuotoisuus liittyy erilaisiin toiminnallisiin tehtäviin (lähiviestintä vs. kaukoviestintä, paritteluhuudot vs. vanhempien ääntely ja niin edelleen), äänet ja huudot ovat aivan sekaisin, eivätkä ne ole lainkaan homogeenisia alueelta toiselle, kuten niiden pitäisi olla, jos kyseessä on tuntematon kädellislaji.
Johtopäätöksenä on oltava, että äänet ovat monipuolista alkuperää, millä tarkoitan sitä, että ne ovat enimmäkseen tunnettujen eläinlajien, kuten karjan, kojoottien (ja niiden hybridien) ja ihmisten, ääniä. Ja kyllä, uskon, että monet uskomattomimmista Isojalka-äänistä – ”Sumarai chatter” ja muut puheen kaltaiset lausahdukset niiden joukossa – ovat ihmisten tuottamia.
Isojalka-äänet olisi helppo löytää ihmisille, jotka tietävät mitä tekevät. Jos Isojalka on superharvinainen (kuten jotkut, joskaan eivät kaikki, kannattajat väittävät sen olevan), siitä voisi seurata, että sen jälkiä kohdattaisiin harvoin ja niitä olisi vaikea löytää. Se vaikuttaa järkevältä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmiset, jotka todella jäljittävät tunnettuja eläinlajeja ammattimaisesti tai teknisesti, ovat lähes poikkeuksetta sitä mieltä, että Isojalka ei ole oikea eläin: (1) he ja heidän kollegansa eivät itse löydä todisteita siitä, ja (2) heidän näkemänsä todisteet ovat vilpillisiä tai epäuskottavia. Huomattakoon, että jopa jotkut Isojalan tunnetuimmista tutkijoista – ajattelen edesmennyttä René Dahindenia – eivät koskaan itse löytäneet jälkiä.
Suurikokoiseksi, maassa eläväksi nisäkkääksi, joka jättää näkyviä jälkiä ja jonka oletetaan esiintyvän koko mantereen laajuisesti, Isojalka on epärealistisen salaperäinen; jos se olisi todellinen, biologit löytäisivät ja raportoisivat ainakin silloin tällöin sen jälkiä, vähintään yhtä usein kuin he löytävät jälkiä sellaisilta nisäkkäiltä kuin ahmat, jaguaarit, pumat ja ocelotit, jotka kaikki ovat äärimmäisen harvinaisia ja joiden asema on tietyissä osissa USA:n aluetta jopa kiistanalainen. Se, että Isojalan jälkiä eivät löydä siihen koulutetut ja asiantuntevat ihmiset, on punainen vaate. Olen pahoillani, jos tämä kuulostaa elitistiseltä; vaikka se kuulostaakin siltä, se ei estä sitä olemasta totta.
Bigfootin jäljet olisivat enemmän ”biologisia”. Vähän keskusteltu aspekti monissa tallentuneissa Isojalka-jäljissä on se, että ne ovat selvästi… puhtaita. Kyllä, on joitain kuuluisia esimerkkejä, joissa on arpien ja lommojen näköisiä jälkiä, ja lisäksi on surullisen kuuluisat Bossburgin ”raajarikkojalan” jäljet… jotka kaikki ovat alkuperältään epäilyttäviä ja liittyvät henkilöihin, joita pidetään laajalti – jopa kannattajien keskuudessa – huijareina. Mutta vaikka nämä jätettäisiinkin syrjään, loput jäljet ovat outoja.
Näyttävät tyypillisesti niin siistiltä, niin puhtaalta. Varpaat ovat aivan liian usein siististi vierekkäin lähekkäin, ja jalkapohja ja jalkapallo ovat sileät ja enimmäkseen piirteettömät. Tarkoitan sitä, että nämä eivät näytä oikeilta eläinten jäljiltä, kuten niiden pitäisi näyttää, jos Isojalka olisi todellinen. Kädellisellä, jolla on ihmisen kaltainen jalka – etenkin valtavan suuri, raskas ja kaksijalkainen – varpaiden pitäisi olla jatkuvasti levällään toisistaan erillään, kuten ihmisillä, jotka elävät elämänsä ilman kenkiä. Ja luonnonvaraisten kädellisten (myös ihmisten) jalkojen ulkonäön perusteella Isojalan jalkapohjien ei pitäisi olla karheat, karheat, halkeilevat, ryppyiset ja halkeilevat? Nykyisellään Isojalan jälkien pohjat ja pallot näyttävät kotieläinihmisten jalkapohjilta, jotka eivät ole koskaan kävelleet paljain jaloin ulkona, puhumattakaan eläimestä, joka asuu metsissä ja vuoristossa, kestää pakkasta ulkona ja kävelee rutiininomaisesti epätasaisessa maastossa.
En kommentoi tässä yhteydessä ihoharjanteita tai väitettyä keskitassun murtumaa: kumpikaan ei kestä todisteena, joka tukisi Isojalan todellisuutta. Käsittelin molempia tuoreessa kirjassani (Naish 2016).
Jättiläis-DNA:ta olisi kaikkialla. Jokainen, joka tietää jotakin Bigfootista, tietää, että viime aikoina on esitetty useita väitteitä Bigfootin DNA:n löytymisestä. Toistaiseksi yksikään ei ole osoittautunut todeksi. Tunnetuimmassa tutkimuksessa – Melba Ketchumin johtamassa tutkimuksessa, joka julkaistiin maksullisessa lehdessä, joka luotiin vain itse tutkimusta varten – Isojalan kerrottiin olevan jonkinlainen risteymä Homo sapiensin ja tuntemattoman toisen lajin välillä. Tuloksista keskusteltiin laajalti, ja pätevät geenitutkijat pilkkasivat niitä. He osoittivat, miten geneettiset tulokset näyttivät sekoittavan ihmisen ja muiden nisäkkäiden, muun muassa koirien ja karhujen, geenit. Yhdenkään sekvenssin ei voitu katsoa tukevan päätelmiin olennaisesti kuuluvaa hybridisaatiohypoteesia. Ja jotkut geneetikot ovat kirjallisesti kuvailleet käsikirjoitusta ”täytenä hölynpölynä”.
Joidenkin Isojalka-yhteisön sektoreiden keskuudessa suosittu ajatus on, että Ketchumin tutkimuksen arvoa ja laatua vähättelivät pelkurimaiset tiedemiehet ja lehden toimittajat, joilla ei ollut munaa tai rehellisyyttä huolehtia siitä, että se saisi oikeudenmukaisen käsittelyn. Ketchum itse kirjoitti todistavansa törkeää puolueellisuutta ja viittasi jopa ”Galileo-ilmiöön”. Itse asiassa Ketchumin tutkimusta – joka toimitettiin useisiin huippujulkaisuihin ennen sen mahdollista julkaisemista – käsiteltiin perusteellisesti ja eettisesti, ja se todettiin puutteelliseksi edellä mainituista syistä. Erinomainen ja perusteellinen analyysi koko episodista löytyy täältä.
Jokatapauksessa ensisijainen pointtini on se, että sellaista DNA:ta, jota ei voida selittää muuten kuin tuntemattoman erillisen kädellisen olemassaololla, ei ole dokumentoitu, kun taas sitä olisi kaikkialla, jos Isojalka olisi todellinen, vaikka kyseessä olisikin epätavallinen Homo sapiens -lajin osapopulaatio. Ja niiden, jotka ajattelevat, että tämä on typerää, kun otetaan huomioon väitettyjen Isojalkajäännösten puuttuminen tai harvinaisuus, on syytä huomata, että eDNA:n – eli ympäristöstä (kyllä, vedestä, jäästä ja sedimentistä) kerätyn DNA:n jäännösten – kerääminen ja tutkiminen on nykyään laajalle levinnyttä ja tavallista.
Tärkein johtopäätös siitä, mitä olen sanonut tässä – ja toistan sen, mitä monet muut tiedemiehet ovat sanoneet ennen minua – on se, että hirvittävän suuri määrä hyvää todistusaineistoa olisi dokumentoitu jo tähän mennessä, jos Isojalka olisi todellinen. Niin mielenkiintoisia ja kiehtovia kuin kaikki nuo silminnäkijäkertomukset ovatkin, emme yksinkertaisesti näe niin paljon todisteita kuin pitäisi, eivätkä ne todisteet, joita meillä on, ole lainkaan vakuuttavia. Joten… miksi näin?
Katsokaa aiempia Tet Zoo -artikkeleita, jotka liittyvät Isojalka-aiheeseen…
- Cryptozoology at the Zoological Society of London. Kryptozoologia: aika tulla kylmiltään? Vai Kryptozoologia: vältettävä hinnalla millä hyvänsä?
- The Cryptozoologicon (Volume I): Here, at last
- Is Cryptozoology Good or Bad for Science? (arvostelu teoksesta Loxton & Prothero 2013)
- My New Book Hunting Monsters: Cryptozoology and the Reality Behind the Myths
Viitteet – – –
Bindernagel, J.A. 1998. Pohjois-Amerikan suuri apina: Sasquatch. Beachcomber Books, Courtenay, B.C.
Conway, J., Kosemen, C. M. & Naish, D. 2013. Cryptozoologicon Volume I. Irregular Books.
Krantz, G. S. 1999. Bigfoot Sasquatch Evidence. Hancock House, Surrey, B.C. & Blaine, WA.
Meldrum, D. J. 2006. Sasquatch: Legend Meets Science. Tom Doherty Associates, New York.
Naish, D. 2012. Pitäisikö meidän luopua Isojalan etsinnästä? BBC Focus maaliskuu 2012, 27.
Naish, D. 2014. Spekulatiivinen eläintiede. Fortean Times 316, 52-53.
Naish, D. 2016. Hunting Monsters. Arcturus Books, Lontoo.