Alai

Vuoden 2015 alussa National Geographic kävi läpi identiteettikriisiä. Vuonna 1888 tapahtuneesta perustamisestaan lähtien tieteelle, tutkimusretkille, koulutukselle ja luonnonsuojelulle omistautuneesta hyväntekeväisyysjärjestöstä oli tullut rakastettu osa kulttuuria. Sen kuukausittain ilmestyvä aikakauslehti, joka saavutti jo miljoona lukijaa vuoteen 1925 mennessä, toi kuvia kaukaisista paikoista ja kulttuureista takaisin länsimaiselle yleisölle. Lehteä pidettiin kunnioittavasti esillä ihmisten kodeissa, ja opettajat käyttivät sitä opetusvälineenä kouluissa. Siihen luotettiin ja sitä rakastettiin.

Televisiokanavat olivat toinen juttu. Ne lanseerattiin Euroopassa vuonna 1997 ja Yhdysvalloissa vuonna 2001 yhteistyössä Rupert Murdochin Fox-mediaverkoston kanssa, ja ne olivat olleet monella tapaa henkeäsalpaava menestys, sillä ne veivät tuotemerkin 500 miljoonaan kotiin 171 maassa ja auttoivat valuttamaan vuosittain kymmeniä miljoonia dollareita yhdistykselle, vaikka jäsenmaksuista saadut tulot alkoivat pienentyä.

Mutta 2010-luvun alkuun tultaessa televisiotoimiala jahtasi katsojalukuja halpahintaisilla tosi-tv-ohjelmilla. Arvostelijat tuomitsivat Doomsday Preppersin, joka seurasi selviytyjiä heidän valmistautuessaan tulevaan maailmanlopun tapahtumaan, koska se ihannoi osallistujiensa vääristynyttä maailmankatsomusta; Society for American Archaeologyn mukaan metallinetsintäohjelma Diggers ”edisti ja ihannoi arkeologisten kohteiden ryöstelyä ja tuhoamista”. Seuran maine – ja kulttuuri-ikoni, jonka kautta useimmat ihmiset sen tunsivat, National Geographic Magazine – oli alkanut kärsiä.

Tällaisen skenaarion Courteney Monroe, entinen HBO:n markkinointipäällikkö, kohtasi, kun hänestä tuli National Geographicin yhdysvaltalaisten televisiokanavien toimitusjohtaja vuonna 2014. Monroe kertoo saapuessaan: ”Teimme edullisia, miehille suunnattuja tosi-tv-sarjoja jahdatessamme ei-fiktiivisten kilpailijoiden, kuten Discoveryn ja Historyn, yleisöjä, jotka menestyivät hyvin Ice Road Truckers- ja Deadliest Catch -ohjelmilla.”

Ensimmäinen asia, joka Monroen täytyi tehdä, oli esitellä johtokunnalle uutta visiota. Sen takana oli rohkea ajatus: miltä National Geographic Channelin HBO-versio näyttäisi? Kaapelikanava oli nimittäin tunnettu laadukkaasta ja uraauurtavasta televisiosta, kuten Sopranosista ja The Wiresta. Tämän vuoden maaliskuussa, kun Disney osti National Geographicin televisiokanavat, studiot, aikakauslehdet ja muut mediatoiminnot osana 21st Century Foxin 71,3 miljardin dollarin yrityskauppaa, tämä visio oli jo pitkälti toteutumassa.

”Lähetyksessä pyörii oikeastaan enää vain pari ohjelmaa, jotka olivat lähetyksessä kolme vuotta sitten”, sanoo Monroe, joka nykyään on National Geographic Global Television Networksin johtaja. Laadun painottaminen määrän sijasta on johtanut sellaisten lippulaivasarjojen tilaamiseen kuin ohjaaja Darren Aronofskyn tuottama One Strange Rock, joka tarkastelee elämän tarinaa maapallolla kahdeksan astronautin näkökulmasta, ja pitkien elokuvien julkaisuihin, kuten Bafta- ja Oscar-palkittuun Free Solo -elokuvaan, joka kertoi kiipeilijä Alex Honnoldin yrityksestä kiivetä Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan 3 000 metrin korkuisen monoliittisen kalliomäkiosan El Capitanille ilman köysiä.

National Geographicissa on siirrytty myös käsikirjoitettuihin draamasarjoihin – ”hyvin tiukasti tosiasioihin perustuviin”, Monroe vakuuttaa – ”National Geographicissa ei koskaan tulla näkemään Game of Thronesin kaltaista ohjelmaa”. Ebola-viruksen alkuperästä kertovan minisarjan on määrä ilmestyä toukokuussa, ja Tom Wolfen The Right Stuff -kirjan sovitus on saanut vihreää valoa mahdollisesti pitkäkestoiseksi sarjaksi, jossa jokainen kausi keskittyy eri avaruusoperaatioon.

”Disneyn avulla pystymme vauhdittamaan liiketoimintaamme”, Monroe sanoo. ”Meillä on luovasti kunnianhimoinen visio ohjelmistamme ja meillä on isommat budjetit, otamme isompia ja rohkeampia vetoja. Pystymmekö aina kilpailemaan Netflixien, Amazonien ja Applen kanssa? Ei, heillä on valtavat shekkivihkot – mutta uskon, että kun elokuvantekijät tulevat luoksemme, he saavat jotain, joka on usein vaikuttavampaa ja merkityksellisempää kuin suuret shekit.”

Televisio on ollut tärkeä osa seuran tuotantoa 1960-luvun alusta lähtien, jolloin yksikkö alkoi tuottaa sarjoja ja erikoisohjelmia yhdysvaltalaiselle CBS-kanavalle, joista monet esitettiin kansainvälisesti. National Geographic kuvasi ranskalaisen merentutkija Jacques Cousteaun ja brittiläisen simpanssitutkija Jane Goodallin kaltaisia pioneereja, joista tuli maailmankuuluja.

Kun yhdistys ryhtyi yhteistyöhön Foxin kanssa vuonna 1997, syntyi jonkin verran nurinaa, joka vain voimistui, kun vuonna 2015 solmittiin uusi sopimus, jonka myötä National Geographic siirtyi suuremmassa määrin Foxille. Konserni jaettiin kaupalliseen liiketoimintaan ja edelleen voittoa tavoittelemattomaan yhdistykseen. Seura sai 725 miljoonaa dollaria lahjoitusrahastoonsa ja säilytti 27 prosentin osuuden liiketoiminnasta. National Geographic Partners -niminen yhteisyritys otti vastuulleen kaiken mediaomaisuuden televisioverkosta lehteen. Fox omisti hallitsevan 73 prosentin osuuden, joka myöhemmin myytiin Disneylle.

Väkeä kiinnostaa, mitä National Geographicissa tapahtuu. Meidän on oltava ympäristöasioista vastaava auktoriteetti . . olemme tieteen ja planeetan puolella

Haasteena oli, miten Foxin tukema National Geographic käsittelisi ilmaston lämpenemistä, koska Rupert Murdoch itse on vannoutunut skeptikko. Polaaritutkija Ben Saunders, joka suoritti vuosina 2013-14 tukemattoman vaelluksen etelänavalle, sanoo, että hänellä oli ”valtavia” epäilyksiä sopimuksen suhteen, ”osittain Murdochin ilmastonmuutosta koskevien näkemysten vuoksi”.

”Olen kävellyt nyt neljä ja puoli tuhatta kilometriä joko arktisella alueella tai Etelämantereella – olen viettänyt siellä enemmän aikaa kuin suurin osa urani ilmastotutkijoista tulee viettäneeksi -, ja laajuus ja vauhti, jolla ne muuttuvat, on ilmiselvää paljain silmin. Olin todella levoton, kun kuulin ensimmäisen kerran tämän tapahtuvan vuonna 2015. Mutta sen perusteella, mitä olen nähnyt, he eivät ole kaihtaneet näitä tarinoita.”

Kuten National Geographic Partnersin toimitusjohtaja ja National Geographic -lehden päätoimittaja Susan Goldberg sanoo: ”Ihmiset välittävät siitä, mitä National Geographicissa tapahtuu. Olen aina ollut hyvin vahvasti sitä mieltä, että meidän on oltava ympäristöalan auktoriteetti. Olemme tieteen ja faktojen puolella, ja olemme planeetan puolella… Se ei muuttunut Foxin aikana, enkä odota sen muuttuvan tulevaisuudessakaan.”

Tänä päivänä televisiomaisemaa asuttavat yhä enenevässä määrin huippupetoja. National Geographicin Hostile Planet – Yhdysvalloissa juuri käynnistynyt villieläinsarja, jonka juontaa selviytymisasiantuntija Bear Grylls – joutuu kilpailemaan Netflixin Our Planet -sarjan kanssa, jonka keulakuvana on David Attenborough, ja BBC:n uraauurtavan Blue Planet -sarjan kanssa, joka on juuri saanut valmiiksi suorien jaksojen sarjan.

Kuinka National Geographic siis voi luoda uskaliaita ohjelmia, jotka eivät vaaranna sen tuotemerkin vakavuutta? ”Mielestäni Free Solo on erittäin hyvä esimerkki siitä, että se ei itse asiassa ole jollain tapaa dramaattinen, mutta on silti mukaansatempaava ja ahdistava ja sisäelimellinen”, sanoo elokuvan toinen ohjaaja Elizabeth Chai Vasarhelyi. ”Alex Honnoldin kunnianhimoisena tavoitteena oli Free Solo El Cap – rukoilimme joka päivä, ettei siihen liittyisi minkäänlaisia komplikaatioita. Elokuvan tarkoitus oli tehdä hänen prosessinsa eläväksi ja yrittää syventyä hänen hahmoonsa, ja se lisäsi siihen draamaa.”

Tämä hienostunut draaman tuntu edustaa askelta eteenpäin seikkailutelevision aikakaudesta, jossa kriisinhetket ovat olleet kaikki kaikessa. ”En voi kertoa, kuinka usein meiltä on kysytty , ’missä on vaarallisuus?’. ” sanoo meribiologi ja juontaja Monty Halls. ”Minusta se on takapakkia. Tämä vaaran tarve voi itse asiassa vähentää ympäristön juhlimista sellaisena kuin se on.”

Kuten Saunders toteaa, neuvottelut hänen eeppisen naparetkensä kuvaamisesta erään toisen kanavan kanssa kariutuivat juuri tähän asiaan. ”He etsivät sitä, mitä yritin ehdottomasti välttää, eli draamaa. He halusivat tehdä hyvää televisiota, jossa oli cliffhangereita, vaaratilanteita ja kyyneleitä, kaikkia niitä asioita, joita yritin välttää.”

Halls esittää, että seikkailu-tv edustaa ”tavoiteltavaa näkemystä siitä, kuka olet”. Hän ei myöskään ole huolissaan ajatuksesta, että National Geographicista tulisi Disneyn omaisuutta. ”Olen kahden seitsemän- ja viisivuotiaan pikkutytön isä, enkä usko, että seikkailun pitäisi olla sellainen asia, jossa on vain keski-ikäisiä valkoisia parrakkaita miehiä. Monet tutkimusmatkailijat tuskastuisivat ajatukseen seikkailun Disneyfyingistä, mutta jos luonnon Disneyfying tarkoittaa sitä, että useammat ihmiset näkevät sen, että useammat ihmiset tuntevat panostavansa siihen, kannatan sitä.”