Onko mitään pätevää syytä hylätä lapsi? En keksi yhtään, en edes murhaa. Äitinä olen tuonut lapseni maailmaan ja tunnen olevani vastuussa heistä, ikuisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin vastuussa heidän teoistaan tai päätöksistään, vaan sitä, että tulen aina, aina olemaan heidän äitinsä … rakastamaan heitä, opastamaan heitä, halaamaan heitä, kun he tekevät virheitä. En näe tehtäväkseni kontrolloida heitä (paitsi tietysti silloin, kun kyseessä on kolmevuotias, joka saa raivokohtauksen). Ja silti tässä on joitakin syitä siihen, miksi ihmisiä on hylätty:
- Erirotuisen kanssa naimisiin meneminen
- Eriuskonnollisen kanssa naimisiin meneminen
- Homoseksuaalisuus (vrt. tämä kauhea kirje)
- Eivät ole huolehtineet vanhemmistaan vanhempiensa odottamalla tavalla
- Raskaaksi tuleminen ulkopuolelta.
- Valitsemalla musiikkiuran sen sijaan, että omistautuisivat uskonnolle
- Syntymällä pojaksi, vaikka isä olisi oikeasti halunnut tyttären (ja päinvastoin)
En vieläkään osaa helposti sanoa, miksi minut hylättiin. Olen joskus sanonut ihmisille, että se johtui siitä, että kasvoin aikuiseksi. Syy on ihan totta. Kun menin naimisiin, muutin Sveitsiin. Isäni jumaloi miestäni, mutta en usko, että hän halusi minun muuttavan ulkomaille. Hän ei tietenkään koskaan kertonut minulle tätä. Olisiko sillä ollut väliä, jos hän olisi kertonut? Luulen siis, että häntä loukkasi se, että muutin, ja isäni tapa selviytyä loukkaantumisesta oli sulkea minut pois elämästään. Kymmenen vuotta hylkäämiseni jälkeen hän kirjoitti minulle kirjeen. Olin kirjoittanut perheelleni kymmenen vuoden ajan, postikortteja, kuvia, mitä tahansa pientä asiaa yrittäessäni jatkaa sovinnon tekemistä. He eivät olleet kertaakaan kirjoittaneet takaisin. Mutta tällä kertaa olin kirjoittanut nuoremmalle siskolleni ja vihjannut, että isämme toisti perhekierrettä, koska hänellä oli salaa vanhempi sisko, joka oli myös hyljeksitty (koska hän oli tullut raskaaksi). Isäni vastasi, ja se oli kirje, joka melkein tuhosi minut. Hän sanoi, että minut hylättiin, koska hän ja hänen vaimonsa (äitipuoleni) olivat onnellisempia ilman minua. Kirjeen lopussa isäni käski minua olemaan ottamatta enää koskaan yhteyttä keneenkään perheenjäseneen. Tiedän, että äitipuoleni oli iloinen saadessaan minut pois heidän elämästään, koska en usko, että hän on kovin mukava ihminen. Hän toi isästäni esiin pahimman puolen. Mutta pidin nämä mielipiteet omana tietonani, koska isäni rakasti häntä. Mitä minun siis pitäisi sanoa – että minut hylättiin, koska äitipuoleni ei pitänyt minusta? Koska isäni oli onnellisempi ilman minua? Vai siksi, että isäni ei kestänyt minun menettämistäni, joten hänen täytyi satuttaa minua vastapalvelukseksi? Vai siksi, että isäni ei ymmärtänyt, miten hänen oma kasvatuksensa pilasi perheemme ja sai hänet toistamaan isänsä aloittamaa kauheaa kierrettä?